Mökkeilemässä keskellä ei mitään

Ulkona pauhaa myrskytuuli, mökkiseinään kumahtaa aina hetkittäin - kuvien sarvipäät kumauttavat seinään  ohi kulkiessaan. Hetken päästä paikalle saapuu juuri ja juuri tuulessa eteenpäin pääsevä ankkaparvi. Oven avaus on toimenpide, pitää muistaa pitää rajusti siitä kiinni - ettei tuuli riko sitä. Retkipolulla voi miltei nojata taakse päin ja luottaa tuulen kannattelevan sinua.

On aivan järisyttävän upea fiilis kasvojen noustessa sateeseen. Meidän mökki on täällä keskellä ei mitään. Ikkunoista näkyvät vuoret, sumu ja pauhaava meri. Kolmen sarvipään ryhmä patsastelee jo aamulla ikkunoiden takana. Tunnelma on samalla villi ja jopa jännittävä. Näkymiä katsellessa pitää vilkaista aina uudelleen ja uudelleen - muutoin en uskoisi kaiken tämän kauneuden olevan totta.

Terveisiä kirjoittelen tästä kynttilöillä valaistun ikkunan ääreltä, Ilona

Visuaalinen luonnonlapsi

Ensimmäinen ajatus nähdessäni otsikon oli - minäkö? Hassua, miten oudolle tuntuu lukea juttua itsestään - tuntuuko teistäkin sille kirjoittaessani teistä? Luen teille ääneen lainauksia lehden sivuilta, jotka varmasti ovat tulleet suustani ;)

"Pienen tehdaskaupungin kaduilla ja rannoilla Ilona juoksi muiden ikäistensä kanssa leikkien milloin kuralätäköissä, milloin laitureilta hyppien."

Pienellä Ilonalla oli omien sanojensa mukaan isot silmät ja kumpparit väärissä jaloissa.

"Minä työnsin kielen kaiteeseen pakkasella, olin äidin tyttö ja annoin veljeni leikata etuhiukseni pois."

"Joskus et tiedä edes minne olet menossa, eikä sinne vie edes tietä, vaan sinut tullaan hakemaan mönkijällä hakemaan tienposkesta."

Rakastaa: Jannea, Pietua ja Neilikkaa

Inhoaa: eläimiin kohdistuvaa väärinkäyttöä

Henkilö: Janne

Paikka: koti

Eläin: koira, Neilikka

Ruoka:lehtipihvi

Juoma: maito

Elokuva:rakkaushömppä

Motto:Höyhenet pölisten kohti uusia munauksia.

Ilona Pietiläinen s.11.8.1975 Äänekoskella

-on ammatiltaan kirjailija ja valokuvaaja-

Viikko on hurahtanut Raumalla ja kotikaupungin lehtisateissa. Tänään olen jutellut ihanan taiteilijan kanssa, jonka tapasin viime talvena. Yllätyksiä luvassa tähän liittyen. Hurjaa, miten voikaan toisen upeaa työtä arvostaa niin paljon.

Touhukasta torstaita täältä sinne, Ilona

Ps. joskun minulla on yhä kumpparit väärissä jaloissa ;)

Se tunne - kun pakahtuu ihastuksesta ;)

Välillä poden huonoa omaatuntoa siitä, että en ennätä käydä täällä juttelemassa teille kuulumisia riittävän usein - mitä ikinä ne ovatkaan ;). Myönnän sujauttavani kuvia päivän varrelta usein tänne ja tänne.  Mielessä olette kuitenkin kovin usein. 

Tällä viikolla meillä kotona kävi toimittaja, joten jäin pohtimaan vastauksia hänen kysymyksiinsä. Onhan se tavallaan jännittävää, miten joskus onkin itse vastaajan paikalla.  Kiltisti kerroin pakahtuvani syysaamujen kauneudesta, meidän lintulaudan vieraista, kukista ja ihmisistä joiden luona olen vieraillut. Kerroin myös isäni ajaneen kirjastonautoa - ja senkin, että häntä kutsuttiin Aapiskukoksi ;). Tunnustin olevani karjakko ensimmäiseltä ammatiltani. Paljastin myös  tavanneeni mieheni muutaman kymmenen vuotta sitten Tennan takapihalla, jossa hän leveästi lupasi elättää minut.

Kerroin paljon muutakin, sillä elämä on ollut hurjan jännää - ja tulee sitä varmasti olemaan.

Tänään fiilistelen Minnan ja Uffen kodin tarinalla, joka on ihan hurjan upea. Yhden upean päivän vietin heidän vieraanaan. On niin hienoa nähdä se tunnelma kuvina ja teksteinä. Kiitos Minna ja Uffe - ikimuistoinen päivä!

Minnan ja Uffen ihanainen koti löytyy lehden sivuilta ja täältä

Ilona