Kun askel painaa jo

Ihan jokainen aamu otan punaiset valjaat ja sujautan ne Neilikan ylle. Tämäkään ei ole yksinkertaista, sillä punatukkainen koirani on päättänyt sen olevan leikki. Tarkoittaa sitä, että jahtaan punaturkkia ympäri taloa, että saisin sujautettua ne valjaat ylle. Vihdoin tehtävästä suoriuduttuani voi aamulenkki alkaa. Kyllä me haistellaan antaumuksella uutta kotia ympäröivillä teillä. Lenkki kiertää järven, joten jokaisena aamuna Neilikka ui. Kuralammikon sattuessa reitin varrelle siihen on päästävä tanssimaan.

Lenkin jälkeen yleensä hiivitään hetkeksi salaa sänkyyn, ihan mahtavaa - jos sattuu olemaan valkoiset lakanat (mielellään pellavaa ;). Ulos minun vanhukseni karkaa aina, ei suinkaan mennäkseen kauas  - vaan läheiseen hiekkakasaan. Nakkia oven raosta heiluttamalla eläkeläisen saa hiipimään nöyränä takaisin.

Huomaan Neilikan askeleen painavan jo enemmän kuin ennen. Kuulo on hävinnyt iän myötä ja meillä ollaan opeteltu viittomakieltä. Kaikesta huolimatta koira elää parasta aikaansa. Perheen jokainen käsi hellii vanhusta ohi kulkiessaan. Koira on meille perheenjäsen aina. Annan siis Neilikan kiivetä sänkyyn, pyöriä hiekkakasassa ja tanssia kuralammikossa. Voisiko olla niin, että meidän kaikkien pitäisi joskus tehdä niin ;).

Nyt menen ja aloitan perinteiset valjasleikit, jotta punatukkainen ystäväni pääsee aamuinnille.

Aurinkoa, Ilona