Ihan pienenä tyttönä tämä mystinen paikka oli valtavan suuri. On se toki sellainen näin isonakin tyttönä. Hitonhauta on kotipaikkannan läheisyydessä oleva luonnonsuojelualue. Kesällä sen putoukset virtaavat vapaana, mutta silti siellä on ikuinen lumi - Hitonhauta. Ainakin lumi on rotkon pohjalla sulamattomana pitkälle kesään saakka. Isänikin kertoi jo tarinaa tästä sekä Hitto-nimisestä menninkäisestä, joka säikäytteli varsinkin pieniä tyttöjä rotkon pohjalla. Arvatkaa vaan uskoinko - no tietenkin. Jos kallioita katsoo tarkkaan on niissä menninkäisen kivettyneet kasvot.
Tarinoiden pitää jatkua, Hitonhaudalle olen tuonut poikani jo useasti ja nyt Myrskyn ensimmäistä kertaa. Myrskyn tassut ovat jo tottuneet retkipoluille, kansallispuistoihin ja luonnonsuojelualueisiin. Hitonhauta ei ole se kaikkein helppo kulkuisin. Rotkon pohjalle vajotaan kieli keskellä suuta. Liukkaat polut ovat haaste tai ainakin hidaste. Välillä koira oli napattava syliin ja laskeuduttava alas pyllymäkeä.
Uskomaton tunne hiipii rotkon pohjalla. Jääpatsaisen peittämät kalliot ovat lumoavat - vaikka aurinko oli sulattanut ympäröivät metsät paikoitellen. Niinpä minä jälleen kerran kerroin tarinan Hitto - menninkäisestä. Onneksi olen jo iso tyttö ja menninkäinen ei ehkä tohtinut minua säikytellä enää ;).
Rotkon pohjalta valoon nousu on yhtä haastava, kuin sinne laskeutuminenkin. Meidän retkiryhmä valitsi hieman poikkeuksellisen poistumisreitin. Sen varrelta löytyi metsäpuro. Vihdoin polutkin päättyivät, eikä enää ollut jäljellä muuta - kuin suuntavaisto. Ehkä saattoi uskokin rakoilla, mutta sitä nyt ei enää päivän jälkeen muista ;). Polun löytyessä jälleen oli housut läpimärät, takki tyhjä ja hymy huulilla. Perheelle lupasin olla kertomatta enää yhtään tarinaa vähään aikaan. Mutta olenhan minä jo kartoittanut seuraavan retkeilypaikan - odottakaa vaan housujen kuivamista ja olen valmiina taas.
Aurinkoa retkiinne, minne ne sitten ikinä suuntautuvatkaan - Ilona
