Tänään huomasin lenkkini kasvaneen elämän mittaiseksi. Minä lähden tästä samasta talosta, jossa olen ollut koko lapsuusaikani hoidossa - kurvaan kotikadulleni. Kävelen ohi mummolani, mieheni entisen kotitalon ja viimeiseksi ohitan meidän ensimmäisen yhdessä rakentaman talon - siitäkin aikaa on kulunut niin kauan.
Olen asunut täällä aina, nämä polut ovat niin tuttuja- rakkaita. Lapsuuteni kivikoulun portista käy sisään tänään lapseni. Matkaa koulun portilta jatkan ohittaen paikan, jonne synnyin - juuri siellä, jossa kieleni jäi pakkasilla rautakaiteeseen kiinni, ja rakas, riiviö veljeni leikkeli hiukseni huolettoman tyttömäiseen lookkiin (kuvassa) :).
Kävellen jatkan rantaan, jossa olen viettänyt lapsuuteni intiaanikesät. Päädyn sinne, jossa minun oma lapseni on uimaan oppinut. Kuljen ohi päiväkodin, uimahallin, kirjaston ja kivijalkakauppojen.
Kotiin palatessani jään istumaan pöydän ääreen katsellen samaa maisemaa, kuin 5-vuotiaana - oliko minun elämäni tarkoitus kuitenkin tulla takaisin tänne kotiin :).
Tänään jäin miettimään alapuolen tekstiä ja sitä, minkä muiston pitäisin, jos saisin pitää vain yhden ainoan. Minkä sinä pitäisit - hurjan vaikeaa ajatella asiaa näin päin.
Ilona
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa olisi lukea viestisi!